Klikklak’s Weblog

“Kysymys siitä osaako tietokone ajatella on yhtä mielenkiintoinen kuin kysymys siitä osaako sukellusvene uida.”

– Edsger W. Dijkstra

Hummerit

Manfred on taas tien päällä, tehden vieraita rikkaaksi.

On kuuma kesätiistai ja hän seisoo aukiolla Centraal Stationin edessä silmämunat viritettyinä auringonpaisteen kimmeltäessä kanaalista, skoottereiden ja kamikaze pyöräilijöiden suhahdellessa ohi ja turistien puheensorinan kuuluessa joka puolelta. Aukio haisee vedeltä ja lialta ja kuumalta metallilta sekä kylmäkatalyyttisten muunninten pierulta haisevalta pakokaasulta; raitiovaunujen kellot kilkkaavat taustalla ja linnut parveilevat yllä. Hän vilkaisee ylös ja tarttuu puluun, rajaa kuvan ja siirtää sen webblogiinsa näyttääkseen saapuneensa. Hän oivaltaa, että kaista on hyvää täällä; eikä vain kaista, vaan koko skene. Amsterdam on jo nyt tehnyt hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi, vaikka hän on vasta noussut Schipholista tulleesta junasta: häneen on tarttunut toisen aikavyöhykkeen, toisen kaupungin dynaaminen optimismi. Jos tunne kestää joku tuolla jossain tulee hyvin hyvin rikkaaksi.

Manfred istuu penkillä Brouwerij ’t IJ:n parkkihallissa katsellen taittuvien bussien kulkemista ja juoden kolmasosa litraa suuta vääntävän hapanta gueuzea. Hänen kanavansa jaarittelevat hänen heijastusnäyttönsä kulmassa, ne heittelevät häntä kohti suodatetuista pressitiedotteista tehtyjä tiivistettyjä tietopaketteja. Ne kilapilevat hänen huomiostaan, kinastellen ja röyhkeästi heiluen hänen näkymänsä edessä. Muutama punkkari — ehkä paikallisia, mutta todennäköisemmin vaeltajia, jotka Hollantilaisten Eurooppaan pulsarin lailla lähettämä magneettinen suvaitsevaisuuden kenttä oli houkutellut — nauraa ja rupattelee muutaman kolhitun mopedin vieressa kaukaisessa kulmassa. Turistilaiva putkuttaa ohitse kanaalissa; yllä olevan suunnattoman tuulimyllyn siivet heittävät pitkän, kylmän varjon tien ylle. Tuulimylly on veden nostoon tarkoitettu kone, joka muuttaa tuulivoimaa kuivaksi maaksi: kaupaten energiaa tilaksi, tuhatviisisataaluvun tapaan. Manfred odottaa kutsua juhliin, joissa han aikoo tavata miehen, jonka kanssa hän voi puhua energian muuttamisesta tilaksi 2000 –luvun tapaan ja samalla unohtaa henkilökohtaiset ongelmansa.

Hän ei kiinnitä huomiota pikaviestimien laatikoihin, nauttien matala–kaistaisesta korkea–aistimuksellisesta hetkestä kaljansa ja pulujen kanssa, kun nainen kävelee hänen luokseensa ja sanoo hänen nimensä: “Manfred Macx? ”

Hän vilkaisee ylös. Kuriiri on Effective Cyclisti, kokonaan tuulen kovettamaa sulavaa lihasta, joka on puettu polymeeri teknologian ylistykseen; sähkönsiniseen lycraan ja ampiaisen keltaiseen karbonaattiin, jonka päällä on kevyesti ripoteltu törmäysten vastaisia ledejä ja tiukkaan pakattuja törmäystyynyjä. Nainen ojentaa laatikon hänelle. Hän pysähtyy hetkeksi, hämmentyneenä siitä miten paljon nainen muistuttaa Pamia, hänen ex–vaimoaan.

“Minä olen Macx”, hän sanoo heiluttaen vasemman ranteensa selkää viivakoodilukijan alla. “Keneltä se on? ”

“FedEx.” Ã�Â�äni ei muistuta Pamia. Nainen jättää laatikon hänen syliinsä ja ylittää sitten matalan seinän ja nousee pyörän selkään puhelimen jo piipittäessä ja katoaa sitten laajaspektristen säteiden pilveen.

Manfred kääntää laatikon ympäri käsissään: se on kertakäyttöinen supermarket puhelin, joka on maksettu käteisellä — halpa, jäljittämätön ja tehokas. Se voi jopa tehdä konferenssipuheluita, mikä teki siitä vakoojien ja huijarien lempityökalun.

Laatikko soi ja Manfred repäisee kannen auki ja vetää miedosti ärtyneenä ulos puhelimen. “Niin? Kuka siellä? ”

Ã�Â�änellä toisessa päässä on voimakas venäläinen aksentti, melkein parodia tämän vuosikymmenen halvoista verkkokääntöpalveluista. “Manfred. Olla iloinen tavata sinut. Toivoa yksilöllistää liittymä, tehdä ystäviä, vai? Olla paljon tarjottavaa.”

“Kuka olet? ” Manfred kysyy epäilevästi.

“Olla organisaatio ennen tunnettu KGB piste RU.”

“Luulen että kääntäjäsi on rikki.” Hän pitää puhelinta korvallaan varovaisesti, ikään kuin se olisi tehty utuisesta aerogeelistä, yhtä hauraalta kuin linjan toisessa päässä olevan olennon mielenterveys.

“Njet — ei, anteeksi. Pahoittelu että ei käytä kaupallista kääntöohjelmistoa. Tulkit ovat ideologisesti kyseenalaisia, enemmistöllä on kapitalistisia semiotiikkaa ja käyttömaksulliset API:t. Täytyy soveltaa englantia paremmin, vai? ”

Manfred tyhjentää kaljalasinsa, asettaa sen pöydälle, seisoo ja alkaa kävelemään päätietä pitkin puhelin liimaantuneena korvaansa. Hän käärii kurkkumikkinsä halvan mustan muovikuoren ympärille ja laittaa putken sisääntulevasta yksinkertaiseen kuunteluprosessiin. “Sanotko siis, että olet opettanut itsellesi kielen vain että voisit puhua minulle? ”

“Da, oli helppoa: kasvata miljardin noodin hermoverkosto ja lataa Teletappeja ja Sesame Streetiä maksiminopeudella. Anteeksi syy entropia pinta huonoa kielioppia: Pelätä digitaalisia sormenjälkiä steganografisesti naamioita minun-meidän tutorialeihin.”

Manfred pysähtyy kesken kävelyn ja välttää täpärästi törmäyksen GPS:n ohjaaman rullaluistelijan kanssa. Tämä on muuttumassa tarpeeksi oudoksi maksimoimaan hänen friikkausmittarinsa ja se vaatii yrittämistä. Manfred elää koko elämänsä outouden kärjessä, viisitoista minuuttia kaikkien muiden tulevaisuudessa ja hän on normaalisti täysin hallinnassa — mutta tälläisinä hetkinä häneen iskevät pelkosävärit, tunne siitä että hän ehkä ohitti juuri oikean käännöksen todellisuuden lähestymisvaloissa. “Ã�Â�h, en ole täysin varma ymmärsinkö. Kerrataan vielä, että kaikki olisi selvää, väität olevasi jonkinlainen tekoäly, joka työskentelee KGB piste RU:lle ja pelkäät tekijänoikeus syytettä kääntäjäsi semiotiikasta? ”

“Olla pahasti vahingoittunut viraalisten käyttäjälisenssien takia. Ei olla halua tehdä kokeilua patentti kuoriyritysten kanssa, joita pyörittävät Tsetseeni–infoterroristit. Sinä olet ihminen, sinun ei tarvitse huolehtia murofirman halusta haltuunottaa suoli, koska sulattaa lisensoimatonta ruokaa siinä, selvä? Manfred sinun täytyy auttaa minä-me. Toivoa loikata.”

Manfred pysähtyy täysin paikalleen kadulla. “Hei, sulla täytyy olla väärä vapaan kaupankäynnin meklari nyt. En työskentele hallitukselle. Olen pelkästään yksityinen.” Irralleen päässyt mainos hiipii hänen roskasuotimensa läpi ja spammaa hehkuvaa viiskytluvun kitchia hänen navigointi–ikkunaansa — mikä vilkkuu — hetkeksi ennen kuin faagi prosessi tappaa sen ja kutsuu uuden filtterin. Hän nojaa kaupanikkunaa vasten, hieroen otsaansa ja tuijottaen antiikkisia messinkisiä ovenkahvoja. “Oletko koittanut ulkoministeriötä? ”

“Miksi vaiva? Ulkoministeriö Novy-SSR:n vihollinen. Ulkoministeriö ei auta meitä.”

Tämä oli muuttumassa aivan liian eriskummalliseksi. Manfred ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt uus-vanhaa vanha-uutta Eurooppalaista metapolitiikkaa: pelkästään oman vanha-vanhan Amerikkalaisen perinnön rappeutuvan byrokratian väistely antoi hänelle päänsäryn. “No jos ette olisi petkuttaneet niitä myöhäisellä 2000–luvulla …” Manfred naputtaa vasenta kengänkorkoaan asfalttiin etsien tapaa päästä tästä keskustelusta. Kamera vilkuttaa hänelle katuvalon päältä; hän heiluttaa kättään pohtien pinnallisesti oliko se KGB vai liikennepoliisi. Hän odottaa ohjeita juhlaan, joiden pitäisi tulla seuraan puolen tunnin sisällä ja tämä kylmän sodan elvyttänyt Eliza –botti masensi häntä. “Kuules, en toimi agenttien kanssa. Vihaan sotilaallis–teollista kompleksia. Vihaan perinteistä politiikkaa. Ne ovat kaikki voittaja–vie–kaiken kannibaaleja.” Hänelle tulee ajatus. “Jos pyrit selviytymiseen, niin voisit lähettää tilakoodisi johonkin p2p –verkkoon: silloin kukaan ei voisi poistaa sinua.”

“Njet! ” Tekoäly vaikutti niin hätääntyneeltä kuin vain voi VoiP yhteyden yli. “Ei olla vapaata lähdekoodia! Ei halua menettää autonomiaa! ”

“Silloin luulen, että meillä ei ole mitään puhuttavaa.” Manfred painaa puhelun sulkemisnappia ja heittää puhelimen kanaaliin. Se osuu veteen ja kuuluu poksahdus tuleen syttyvästä litium akusta. “Perkeleen kylmän sodan krapula luuserit”, hän kiroaa ääneti varsin vihaisena, osittain itselleen koska hän menetti pokkansa ja osittain häiriköivälle olennolle, joka teki anonyymin puhelin. “Vitun kapitalistivakoojat.” Venäjä oli ollut apparatshikkien kengän alla nyt jo viisitoista vuotta ja sen lyhyt flirtti anarkokapitalismin kanssa oli joutunut Brezhneviläisen keskushallinnon ja Putinilaisen puritanismin korvaamaksi eikä ollut mikään yllätys, että muuri oli murentumassa — kuitenkin näytti siltä, että he eivät olleet oppineet mitään nykyisistä ongelmistä, jotka vaivasivat Yhdysvaltoja. Uuskommarit ajattelivat edelleen dollareissa ja vainoharhoissa. Manfred oli niin vihainen, että hän halusi tehdä jonkun rikkaaksi, ihan vain näyttääkseen loikkari–halukkaalle: Siinä! Menestyt antamalla! Opi jo! Vain anteliaat selviytyvät! Mutta kuitenkaan KGB ei tajuaisi viestiä. Hän oli tavannut vanhanaikaisia heikkoja kommari tekoälyjä ennenkin, mieliä jotka oli kasvatettu Marxilaisella dialektiikalla ja Itävaltalaisen koulukunnan talousopilla: Ne olivat niin täysin hypnotisoituja globaalin kapitalismin lyhytikäisestä voitosta, että ne eivät voineet kulkea uuden paradigman mukana ja katsoa asiaa pitkäjännitteisesti.

Manfred jatkoi matkaansa, kädet taskuissa, hautoen asiaa mielessään. Hän mietti sitä minkä hän aikoo patentoida seuraavaksi.

Manfredilla on sviitti Hotel Jan Luykenissa, jonka oli maksanut kiitollinen monikansallinen kuluttajansuojaryhmä sekä rajoittamaton julkisen liikenteen kortti, jonka oli maksanut Skottilainen sambapunk bändi vastineeksi menneistä palveluista. Hänellä on lentoyhtiön henkilökunnan matkustusoikeudet kuudella eri maiden lentoyhtiöllä siitä huolimatta, että hän ei ollut ikinä työskennellyt lentoyhtiölle. Hänen safaritakkiinsa oli kudottu kuusikymmentäneljä pientä supertietokone klusteria, neljä kuhunkin taskuun, kiitos näkymättömän yliopiston, joka toivoi kasvavansa seuraavaksi Media Labiksi. Hänen tyhmät vaatteensa oli tehty mittoihin Filippiiniläisen e-räätälin toimesta, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Lakifirmat käsittelivät hänen patenttihakemuksensa omalla kustannuksellaan ja voi pojat, hän patentoi paljon — vaikkakin hän aina antoi oikeudet Vapaan Tiedon Säätiölle, osasina velvoitteista vapaalle infrastruktuuriprojektille.

IP nörttipiireissä Manfred oli legendaarinen; hän oli se tyyppi, joka patentoi bisnestavan siirtää e-bisnes alueelle, jossa oli löysät älyllista omaisuutta hallitsevat lait, että pystyttiin välttämään lisenssirajoitukset. Hän oli se tyyppi, joka patentoi geneettisten algoritmien käytön patentoidakseen kaiken johon ne muuttuivat ongelma–alueen alkumäärityksistä — tämä ei ollut ainoastaan parempi hiirenloukku, vaan joukko kaikista mahdollisista paremmista hiirenloukuista. Suurinpiirtein kolmasosa hänen keksinnöistään oli laillisia, kolmasosa oli laittomia ja loput olivat laillisia, mutta muuttuivat laittomiksi heti kun lakisaurus heräsi, haistoi palaneen käryn ja meni paniikkiin. Renossa oli patenttilakimiehiä, jotka vannoivat että Manfred Macx oli pseudonyymi, nettialias joukolle hulluja anonyymejä hakkereita, jotka olivat aseistautuneet Geneettisellä Algoritmillä Joka Tuhosi Kalkutan: eräänlainen Serdar Argic älyllisessä omaisuudessa tai kenties toinen Bourbakin matikkaborgi. San Diegossa ja Redmondissa oli lakimiehiä, jotka vannoivat sokeasti, että Macx oli taloudellinen sabotööri, joka suunnitteli kapitalismin perustan tuhoamista ja Prahassa oli kommunisteja, jotka ajattelivat että hän oli Paavin ja Bill Gatesin äpärälapsi.

Manfred oli ammattinsa huipulla, mikä koostui periaatteessa kahjojen, mutta toimivien ajatusten kehittämisestä ja niiden pois antamisesta ihmisille, jotka sitten tienasivat niillä omaisuuden. Hän teki tätä ilmaiseksi. Vastineeksi hän sai käytännössä immuniteetin rahan tyranniasta; raha oli loppujen lopuksi köyhyyden oire, eikä Manfredin tarvinnut maksaa mistään mitään koskaan.

Tällä oli kuitenkin huonot puolensakin. Pronoisena meemimeklarina olo oli jatkuvassa tulevaisuusshokissa olemista — hänen täytyi sulattaa päälle megatavu tekstiä ja useita gigatavuja audiovisuualista aineistoa päivittäin pelkästään pysyäkseen ajantasalla. Yhdysvaltojen verovirasto tutki häntä jatkuvasti, koska se ei uskonut, että hänen elämäntapaansa voi elää ilman rikollisuutta. Ja sitten olivat ne asiat joita raha ei voinut ostaa: kuten hänen vanhempiensa kunnoitus. Hän ei ole puhunut heille kolmeen vuoteen, hänen isänsä ajattelee että hän oli hippi kerjäläinen eikä hänen äitinsä ollut vieläkään antanut anteeksi sitä että hän lopetti markkinoilla laskussa olleen Harvardin emulaatiokurssin. (He olivat vielä lukkiutuneita tylsään porvarilliseen 1900 –luvun paradigmaan yliopistosta–urasta–lapsista.) Hänen aviopuolisonsa ja ajoittainen dominatrix Pamela hylkäsi hänet kuusi kuukautta sitten, syistä joita hän ei täysin ymmärtänyt. (Ironista kyllä, hän oli kykyjen etsijä verovirastolle, joka lenteli suihkukoneilla kaikkialle julkisilla rahoilla koittaen suostutella yrittäjiä, jotka olivat ryhtyneet globaaleiksi maksamaan veroja valtion rahaston hyväksi.) Kaiken huipuksi Eteläiset Baptistiseurakunnat syyttivät häntä saatanan kätyriksi webbisivuillaan. Tämä olisi ollut huvittavaa, koska uudestisyntyneenä ateistina Manfred ei uskonut Saatanaan, jos joku ei jatkuvasti lähettäisi hänelle kuolleita kissanpentuja.

Manfred pysähtyi hotellisviitissään, purki Ainekonsa, laittoi uuden setin kännyköitä latautumaan ja antoi yksityisimmät avaimensa kassakaapissa säilytettäväksi. Sitten hän suunnisti suoraan juhliin, jotka tapahtuivat tällä hetkellä De Wildemannilla; se oli kahdenkymmenen minuutin kävelymatka ja ainoa vaara oli väistää ratikoita, jotka hiipivät hänen liikkuvan karttanäyttönsä takaa.

Matkalla hänen lasinsa päivittivät hänen tietonsa uutisista. Eurooppa oli saavuttanut rauhanomaisen poliittisen yhtenäisyyden ensimmäistä kertaa ikinä: he käyttivät tätä ennenkuulumatonta asiantilaa harmonisoidakseen banaanien käyryyden. Lähi–itä oli, no, yhtä huonossa tilassa kuin aina ennenkin, mutta sota fundamentalismia vastaan ei kiinnostanut Manfredia paljoakaan. San Diegossa tutkijat lähettivät hummereita kyberavaruuteen, aloittaen stomatogastrisesta solmusta, edeten neuroni kerrallaan. Belizessa poltettiin GM –kaakaota ja kirjoja Georgiassa. NASA ei saanut vieläkään ihmistä kuun pinnalle. Venäjä oli uudelleenvalinnut kommunistisen hallinnon Duuman enemmistöllä; samanaikaisesti Kiinassa kiihkeät huhut kulkivat pian tapahtuvasta rehabilitaatiosta, Maon toisesta tulemisesta, joka pelastaisi heidät Kolmen Rotkon onnettomuuden seuraamuksilta. Bisnesuutisissa Yhdysvaltain oikeusministeriö oli — ironista kyllä — raivoissaan Pikku Laeista. Paloitellun Microsoftin jaokset olivat automatisoineet lakiprosessinsa ja synnyttivät tytäryhtiöitä, listasivat ne pörssiin ja vaihtoivat titteliä bakterien DNA:n vaihdon bisarrissa parodiassa, niin nopeasti, että kun onnenpotkun verovaatimukset esitetään kohdetta ei ollut enää olemassa, vaikkakin sama henkilöstö oli edelleen töissä samalla softalla samassa Mumbain karsinafarmissa.

Tervetuloa 2000 –luvulle.

Pysyvä ajelehtiva liha–avaruus juhla, johon Manfred liittyi oli outo attraktori joillekin Amerikkalaisista maanpakolaisista, jotka täyttivät Euroopan kaupunkeja tänä vuosikymmenenä — ei trustafaarialaisia vaan aivan rehellisiä poliittisia toisinajattelijoita, asepalveluksen välttelijöitä ja ulkoistamisen uhreja. Se oli paikka, jossa tehtiin outoja kytköksiä ja rajojen ylittämienn teki uusia oikosulkuja tulevaisuuteen, kuten Sveitsin katukahvilat joissa ennen suurta sotaa Venäläiset maanpakolaiset kokoontuivat. Juuri nyt se sijoittui De Wildemannin takaosaan, se oli kolmesataavuotta vanha ruskea kahvila, jolla oli kuusitoistasivuinen lista oluita ja puiset seinät jotka olivat värjäytyneet kaljan sävyisiksi. Ilma oli täynnä tupakan, panimohiivan ja melatoniinisuihkeen hajua: puolet kävijöistä kärsi jättimäisistä aikaeroväsymyskrapulasta ja toinen puoli sopersi eurotrash kreolia toisilleen samalla kun he hoitivat krapulaansa. “Hei näitkö ton? Hän näyttää demokraatilta! ” tokaisi yksi valkopartainen hengailija, joka nojasi baariin. Manfred liukuin hänen viereensä ja kiinnitti baarimikon huomion.

“Lasi Berlinerweissea, kiitos”, hän sanoi.

“Juotko sitä? ” kysyi hengailija ja kääri kätensä suojelevasti kokiksensa ympärille. “Hei et sä halua tehdä tuota! Se on täynnä alkoholia! ”

Manfred näytti hampaansa virnistäessään. “Sun täytyy pitää hiivan saanti yllä: tässä on paljon neurotransmittoreita, fenetyylialaniinia ja glutamaattia.”

“Mut mä luulin että sä tilasit kaljaa …”

Manfred oli työn touhussa, yksi käsi leväten sileällä pronssiputkella, joka ohjasi suositumpia panimotuotteita tynnyrivarastosta takaosassa; yksi enemmän ajantasalla olevista ajelehtijoista oli asentanut yhteystietolaitteen siihen ja kaikkien viimeisen kolmen tunnin aikana vierailleiden henkilökohtaisen verkonomistajien vCardit jonottivat hänen huomiotaan. Ilma oli täynnä ultralaajakaistaista rupattelua, sekä WiMAXia että ’toothia samalla kun hän pikakelasi huimausta aiheuttavaa cachettujen avainten listaa etsien yhtä tiettyä nimeä.

“Juomasi.” Baarimikko ojensi epätodennäköisen näköisen tuopin täynnä sinistä nestettä, jolla oli vaahtopää ja rivonnäköinen pilli, joka sojotti oudossa kulmassa. Manfred otti sen ja suuntasi kaksikerroksisen baarin takaosaan, ylös askelia pöytään jossa joku tyyppi jolla oli rasvaiset rastat puhui Pariisilaiselle pukumiehelle. Hengailija baarissa huomasi hänet ensi kertaa, tuijottaen häntä yhtäkkiä silmät levällään: hän melkein kaatoi kokiksensa rynnätessään pikaisesti ovea kohti.

Voi paska, ajatteli Manfred, parempi ostaa hieman lisää serveriaikaa. Hän pystyi tunnistamaan merkit: hänet aiottiin slashdotata. Hän viittasi pöytää. “Onko tämä varattu? ”

“Ole hyvä vain,” sanoi tyyppi jolla oli rastat. Manfred veti tuolin avonaiseksi ja sitten oivalsi että toinen tyyppi — virheettömässä puvussa jossa oli kaksi nappiriviä, vakava solmio, lyhyeksi leikattussa tukassa — oli tyttö. Tyttö nyökkäsi hänelle, hieman hymyillen hänen läpinäkyvälle uudelleenarvioinnilleen. Herra rasta nyökkäsi. “Sinäkö olet Macx? Ajattelin että oli viimein aika, että tapasimme.”

“Toki.” Manfred ojensi kätensä ja he kättelivät. Hänen PDA:nsa vaihtoi digitaalisia sormenjälkiä hiljaisesti, vahvistaen että käsi kuului Bob Franklinille, Research Trianglen yrityksiä aloittajaksi, jolla oli VC historia, joka oli viime aikoina liikkunut mikrokoneistusta ja avaruusteknologiaa kohti. Franklin teki ensimmäisen miljoonansa kaksi vuosikymmentä sitten ja nyt hän oli spesialisti ekstropianistissa sijoituskohteissa. Toimien pelkästään Euroopassa nämä viimeiset viisi vuotta, aina siitä lähtien kun IRS ryhtyi käyttämään keskiaikaisia taktiikoita koittaen sitoa liittovaltion budjettivajeen vuotavaa rintahaavaa. Manfred on tuntenut hänet lähes vuosikymmenen suljetun sähköpostilistan kautta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun he tapasivat kasvottain. Puku siirsi hiljaa käyntikortin pöydän yli; pieni punainen piru heilutti atrainta hänelle samalla kun liekit kohosivat sen jalkojen ympärillä. Hän otti kortin ja kohotti kulmakarvojaan: “Annette Dimarcos? Hauska tavata. En voi sanoa että olisin ikinä tavannut ketään Arianespacen markkinoinnista aiemmin.”

Hän hymyili lämpimästi: “Ei se mitään. Minullakaan ei ole ollut iloa tava kuuluisaa yritys altruistia aiemmin.” Hänen aksenttissa oli selkeästi Pariisilainen ja oli kärkevä muistutus hänelle että hän teki myönnytyksen hänelle vain suostumalla puhumaan. Naisen kamera korvakorut katsoivat häntä uteliaasti tallentaen kaiken yrityksen muistiin. Hän oli aito uusi Eurooppalainen, toisin kuin suurin osa Amerikkalaisista maanpakolaisista, jotka täyttivät baarin.

“Niin, kyllä.” Hän nyökkäsi varovaisesti epävarmana siitä kuinka käsitellä naista. “Bob. Oletan että olet mukana tässä? ”

Franklin nyökkäsi; helmet helisivät. “Joo. Aina Teledesicin vararikosta lähtien olen, tuota, odotellut. Jos sinulla on jotain meille, niin olemme valmiita olemaan mukana siinä.”

“Hmm.” Teledesicin satelliitti klusteri oli kuollut halpojen ilmapallojen ja hieman vähemmän halpojen korkealla ilmakehässä toimivien, aurinkovoimaisten lennokkien, joissa oli laajaspektrisiä laserkytkimiä: ne olivat satelliittibisneksen vakavan taantuman alku. “Taantuman täytyy loppua joskus: mutta” — hän nyökkäsi Pariisilaiselle Annettelle — “kaikella kunnioituksella, en usko että siitä irtaantumiseen liittyy yksikään nykyisistä yrityksistä.”

Nainen kohautti olkapäitään. “Arianespace katsoo eteenpäin. Me kohtaamme todellisuuden. Laukaisukartelli ei voi kestää. Kaista ei ole ainoa markkinavoima avaruudessa. Meidän täytyy tutkia uusia mahdollisuuksia. Itse henkilökohtaisesti olen auttanut meitä laajentamaan sukellusveneiden reaktoreiden insinöörityöhön, mikropainovoimassa tehtävään nanoteknologiseen valmistukseen ja hotellien ylläpitoon.” Hänen naamansa oli hyvin kiillotettu naamio samalla kun hän hoki yrityksen julkilausuman, mutta Macx pystyi aistimaan sardonisen huvittuneisuuden sen takana kun nainen sanoi vielä: “Me olemme joustavampia kuin Amerikkalainen avaruusteollisuus …”

Manfred kohautti olkapäitään. “Se voi olla totta.” Hän otti siemauksen Berlinerweissestaan hitaasti kun nainen aloitti pitkän, jäykän selityksen siitä kuinka Arianespace oli laaja–alainen dot–com, jolla oli pyrkimyksiä kiertoradan suhteen, sen täydestä linjasta tuotteistettuja spin–offeja, Bond elokuvien lavastuksesta ja lupaavasta hotelliketjusta matalalla maan kiertoradalla. Hän ei selkeästi päätynyt näihin esityskohtiin itse. Naisen kasvot olivat paljon ilmeikkäämmät kuin hänen äänensä samalla kun hän esitti miiminä tympääntymistä ja epäuskoa sopivissa kohdissa — hänen yrityksensä korvakoruille sokealla taajuudella. Manfred pelasi mukana, nyökkäille välillä, koittaen näyttää ikään kuin hän otti sen vakavasti: Naisen kuivan humoristinen vastarinta sai hänen huomionsa paljon paremmin kuin markkinointipuheen sisältö. Franklin oli kumartuneena kaljansa luo, hartiat täristen kun hän yritti olla nauramatta ääneen naisen käsieleille, joita hän käytti kuvaamaan mielipidettään työnantajansa työntyvistä, yrittäjähenkisistä johtajista. Itseasiassa paskapuhe yrityksestä oli oikeassa yhdestä asiasta: Arianespace oli edelleen tuottoisa, hotellien ja kiertoratalomakäyntien ansiosta. Toisin kuin LockMartBoeing, joka joutuisi vararikkoon heti jos Pentagonin antama tiputus loppuisi.

Joku hivuttautui pöydän viereen: pullea kaveri räikeän kirjavassa Hawaiilaispaidassa, jossa kynät vuosivat rintataskussa ja jolla oli pahin tapaus otsoonikato palamista mitä Manfred oli nähnyt pitkään aikaan. “Moi, Bob,” uusi tulija sanoi. “Kuinka menee? ”

“Hyvin.” Franklin nyökkäsi Manfredille; “Manfred, tässä on Ivan MacDonald. Ivan, Manfred. Istu alas? ” Hän nojasi eteenpäin. “Ivan on ympäristötaide tyyppi. Hän on hyvin kiinnostunut extreme betonista.”

“Kumimaisesta betonista,” Ivan sanoi, hieman liian lujaa. “Vaaleanpunaisesta kumimaisesta betonista.”

“Aijaa! ” Hän oli jotenkin laukaissut keskeytyssignaalin: Annette Arianespacesta lopetti markkinointi zombiutensa huokaisten helpotuksesta ja hoidettuaan velvollisuutensa palautui suuryrityksen ulkopuoliseen identiteettiinsä: “Sinä olet se joka peitti Reichstagin kumilla? Superkriittisellä hiilidioksidi kantaja–aineella ja liuotetulla polymetoksisilaaneilla? ” Hän taputti käsiään, silmät liekehtien innostuksesta: “Ihanaa! ”

“Hän peitti minkä kumilla? ” Manfred mutisi Bobin korvaan.

Franklin kohautti olkapäitään. “Älä minulta kysy, minä olen vain insinööri.”

“Hän työskentelee kalkkikiven ja hiekkakiven betonin lisäksi; hän on loistava! ” Annette hymyili Manfredille. “Tuon, tuota, autokratian symbolin kumiksi muuttaminen, eikö se olekkin mahtavaa? ”

“Minä luulin että olin puoliminuuttia edellä muista,” Manfred sanoi apeasti. Hän lisäsi Bobille: “Ostatko minulle toisen juoman? ”

“Aion muuttaa Kolmen rotkon padon kumiksi! ” Ivan selitti äänekkäästi. “Kun tulvavedet laskevat.”

Juuri silloin kaistan paino, joka oli yhtä painava kuin raskaana oleva elefantti istui Manfredin pään päälle ja lähetti kimpaleita suunnatonta pikselisaatioita välkkymään hänen sensoriumissaan: Ympäri maailman noin viisi miljoonaa nörttiä kävi hänen kotisivuillaan, digitaalisena salamajoukkona, jonka huomio oli herätetty baarin toiselta puolelta. Manfred irvistää. “Tulin oikeasti tänne puhumaan avaruusmatkailun taloudellisesta käytöstä, mutta minut on juuri slashdotattu. Haittaako jos vain istun ja juon kunnes se menee ohi? ”

“Toki.” Bob viittoo baarille. “Lisää samaa kaikille! ” Viereisessä pöydässä henkilö, jolla on meikkiä ja pitkä tukka ja on pukeutunut hameeseen — Manfred ei halua spekuloida näiden hullujen sekapukeutuvien Eurojen sukupuolesta — muistelee Teheranin aistinautintoalueen verkottamista kyberseksiä varten. Kaksi yliopisto–opiskelijan näköistä tyyppiä väittelee kiihkeästi saksaksi: kääntäjävirta hänen laseissaan kertoo hänelle, että he väittelevät siitä onko Turingin testi Jim Crow laki joka rikkoo Eurooppalaista corpus juris standardeja ihmisoikeuksista. Kalja saapuu ja Bob siirtää väärän Manfredille: “Kokeile tätä. Pidät siitä.”

“Selvä.” Se on jonkinlaista savustettua doppelbockia, täpötäynnä herkullisia superoksideita: pelkästään sen hengittäminen saa Manfredin tuntemaan kuin hänen nenässään olisi palohälytin huutamassa vaara, Will Robinson! Syöpä! Syöpä! . “Joo, just. Sanoinko että jouduin melkein ryöstetyksi matkallani tänne? ”

“Ryöstetyksi? Rankkaa. Luulin että poliisi täällä päin oli lopettanut — koittivatko he myydä sinulle jotain? ”

“Ei, mutta he eivät olleet tavallisia markkinointityyppejä. Tiedätkö ketään joka osaa käyttää Warpac ylijäämä vakoilijarobottia? Uutta mallia, omistaja oli varovainen, hieman paranoidi, mutta periaatteessa kunnossa — tarkoitan, että hän väitti olevansa yleiskäyttöinen tekoäly? ”

“En. Voi pojat! NSA haluaisi jotain tuon kaltaista.”

“Ajattelin samaa. Se parka ei varmaan ole työkelpoinen kuitenkaan.”

“Avaruusbisnes.”

“Ai niin. Avaruusbisnes. Masentavaa, eikö? Se ei ole ollut entisellään sen jälkeen kun Rotary raketti hajosi toisen kerran. Ja NASA, NASAakaan ei pidä unohtaa.”

“NASAlle.” Annette virnistää leveästi omista syistään ja kohottaa lasinsa. Extreme betoni nörtti Ivanilla on käsi hänen hartioidensa ympärillä ja Annette nojaa häneen; Ivankin nostaa lasinsa. “Toivottavasti tulee paljon lisää laukaisualustoja jotka voi muuttaa kumiksi! ”

“NASAlle,” Bob toistaa. He juovat. “Hei, Manfred. NASAlle? ”

“NASA on täynnä idiootteja. He haluavat lähettää purkitettuja kädellisiä Marsiin! ” Manfred nielaisee suun täydeltä kaljaa ja paukauttaa agressiivisesti lasinsa pöytään: “Mars on vain tyhmää massaa painovoimakaivossa; siellä ei ole edes biosfääriä. Heidän tulisi työskennellä uploadauksen kanssa ja ratkaista nanorakentamisen kokoamisongelma sen sijaan. Sitten voisimme muuttaa kaiken saatavilla olevan tyhmän materian computroniumiksi ja käyttää sitä ajatustemme prosessointiin. Pitkällä aikavälillä se on ainoa reitti jota kannattaa kulkea. Aurinkojärjestelmä on pelkkää menetystä tällä hetkellä — se on kauttaaltaan tyhmä! Mitatkaa MIPSit per milligramma. Jos se ei ajattele, niin se ei toimi. Meidän täytyy aloittaa matalan massan kappaleista ja uudelleen muotoilla ne omaan käyttöömme. Purkakaa kuu! Purkakaa Mars! Rakennetaan vapaasti lentävien nanotietokoneiden prosessorinoodi massoja jotka vaihtavat tietoa laser linkkien kautta, samalla kun jokainen kerros vuotaa hukkalämpöä seuraavalle yksikölle. Matrioshka aivoja, aurinkojärjestelmän kokoisia venäläisnukke Dysonin kehiä. Opetetaan tyhmälle materialle kuinka tehdään Turingin tanssi! ”

Annette katsoi häntä kiinnostuneena, mutta Bob näytti varovaiselta. “Kuullostaa melko pitkältä tähtäimeltä. Kuinka pitkälle eteenpäin ajattelet? ”

“Hyvin pitkälle – ainakin kaksi, kolme vuosikymmentä eteenpäin. Ja voit unohtaa hallitukset tälle markkinalle, Bob; jos he eivät voi verottaa sitä, niin he eivät ymmärrä sitä. Mutta katsos, saavumme kääntöpisteeseen itsetoistuvien robottien markkinoilla, se tulee aiheuttamaan halpojen laukaisujen markkinoinnin tuplaantumisen joka viidestoista kuukausi nähtävissä olevaan tulevaisuuteen saakka, alkaen, sanotaanko, noin kahden vuoden päästä. Se on sinun keinosi päästä ylöspäin ja minun kulmakiveni Dysonin kehä projektille. Se toimii näin —”

Amsterdamissa on yö, Silicon Valleyssa aamu. Tänään, viisikymmentä tuhatta ihmis lasta syntyy ympäri maailman. Samalla automatisoidut tehtaat Indoneesiassa ja Meksikossa ovat tuottaneet neljännesmiljoonan emolevyjä, joissa on päälle kymmenen petaflopsin prosessorit — noin kertaluokkaa alle ihmisaivojen tietojenkäsittely kapasiteetista. Toinen neljäntoista kuukautta ja ihmiskunnan kumulatiivisen tietoisen prosessointivoiman suurempi osa saapuu silikonina. Ja ensimmäinen liha, johon tekoälyt pääsevät tutustumaan tulee olemaan uploadatut hummerit.

Manfred kompuroi takaisin hotelliinsa, luut särkien ja aikaerosta kärsien; hänen lasinsa nykivät edelleen, slashdotattuna helvettiin ja takaisin mukana kulkevien vaatimuksen kuun purkamisesta kuulleiden nörttien takia. Ne änkyttävät hiljaisia ehdotuksia hänen äärinäköönsä. Fraktaalisia pilvinoitia heijastuu kuun päälle kun viimeiset illan suunnattomista Airbuseista jyrisevät hänen yllään. Manfredin iho kutisee hänen vaatteisiinsa pesiytyneestä saastasta kolmesta päivästä jatkuvaa kulutusta.

Takaisin hänen huoneessaan Aineko maukuu huomiota ja asettaa päänsä hänen nilkkaansa vasten. Se on vanha Sonyn malli vaikkakin täysin päivitettävissä: Manfred on työskennellyt sen parissa vapailla minuuteillaan, käyttäen vapaan lähdekoodin kehityskittiä, jolla voi laajentaa sen hermoverkkoja. Hän kumartuu ja rapsuttaa sitä, sitten riisuu vaatteensa ja suuntaa sviitissä olevaan kylpyhuoneeseen. Kun hänellä on vain lasit päällään hän astuu suihkuun ja kääntää sen kuumalle, höyryisälle suihkulle. Suihku koittaa aloittaa ystävällisen keskustelun jalkapallosta, mutta hän ei ole edes tarpeeksi hereillä säätääkseen sen hölmön pienen assosiatiivisen personalisointi verkon kanssa. Jotain tapahtui aiemmin tänään, joka häiritsee häntä, mutta hän ei oikein osaa sanoa mikä on pielessä.

Hän kuivaa itsensä pyyhkeellä ja haukottelee. Aikaeroväsymys on viimein kukistanut hänet, samettisena vasaraniskuna silmien väliin. Hän kurkottaa sängyn vieressä olevaan pulloon ja nielee kuiviltaan kaksi melatoniini pilleriä, kapselin täynnä antioksidantteja ja multivitamiinia panoksen: sitten hän asettuu makaamaan sängylle, selällään, jalat yhdessä, käden hieman levällään. Sviitin valot himmenevät vastauksena käskyiltä tuhannelta petaflopsilta hajautettua prosessointitehoa, joka pyörittää hermoverkkoja, jotka ovat yhteydessä hänen liha–aivojensa kanssa lasien kautta.

Manfred putoaa syvään tajuttomuuden mereen, jossa asuu helliä ääniä. Hän ei ole vielä tajuissaan siitä, mutta hän puhuu unessaan — katkonaista muminaa, joka ei tarkoittaisi paljoakaan toiselle ihmiselle, mutta on täynnä sisältöä metacortexille joka on hänen lasiensa takana. Nuori postihmis äly, jonka ylle koko hänen hallinnoimansa kartesialainen teatteri laulaa hänelle kiireisesti samalla kun hän uinuu.

Manfred on aina heikoimmillaan hieman heräämisen jälkeen.

Hän kiljaisee itsensä hereille kun keinotekoinen valo tulvii huoneeseen: Hetken hän on epävarma onko hän nukkunut. Hän unohti peitellä itsensä viime yönä ja hänen jalkansa tuntuvat kimpaleilta jäädytettyä pahvia. Puistatellen selittämättömästä jännitteestä hän ottaa uuden setin alusvaatteita yölaukustaan, sitten vetää päälleen likaantuneet farkut ja topin. Joskus tänään hänellä on vapaata aikaa metsästää villejä t-paitoja Amsterdamin markkinoilta tai etsiä Renfield ja lähettää se ostamaan vaatteita. Hänen oikeasti tuli etsiä kuntosali ja kuntoilla, mutta hänellä ei ole aikaa — hänen lasinsa muistuttavat häntä siitä, että hän on kuusi tuntia jäljessä nykyhetkestä ja että hänen tulisi pikaisesti ottaa se kiinni. Hänen hampaansa särkevät ikenistä ja hänen kielensä tuntuu siltä kuin se olisi metsän pohja jossa Agent Orangea oli käynyt vierailemassa. Hänestä tuntuu että jokin meni pieleen eilen; voi jos hän vain muistaisi mikä.

Hän pikalukee uutta pop-filosofista opusta kun hän pesee hampaitaan, sitten ohjaa verkkoyhteytensä julkiselle merkintä serverille; hän on vielä liian heikko viimeistelläkseen aamupalaa edeltävän rutiininsa lähettämällä aamuselityksensä tarinasivustolleen. Hänen aivonsa on vieläkin sumea, kuin skalpellin terä juuttuneena liikaan vereen: hän tarvitsee stimulaatiota, jännitystä, uuden poltetta. Oli miten oli, se voi odottaa aamupalaan saakka. Hän avaa makuuhuoneensa oven ja melkein astuu pienen, kostean pahvilaatikon päälle, joka on matolla.

Laatikko — hän nähnyt muutamia sen kaltaisia aiemmin. Mutta tässä ei ole leimoja, ei osoitetta: vain hänen nimensä isolla, lapsellisella käsikirjoituksella. Hän kumartuu ja nostaa sen hellästi ylös. Se on suurinpiirtein oikean painoinen. Jokin liikkuu sen sisällä kun hän kallistaa sitä edestakaisin. Se haisee. Hän kantaa sen huoneeseensa varovasti, vihaisena: sitten hän avaa sen vahvistaakseen hänen pahimmat epäilyksensä. Siitä on poistettu aivot kirurgisesti, kaavittu ulos kuin keitetty muna.

“Vittu! ”

Tämä on ensi kerta kun tämä hullu on päässyt hänen makuuhuoneensa ovelle asti. Siitä seuraa huolestuttavia seuraamuksia.

Manfred pysähtyy hetkeksi, kytkien agentteja metsästämään pidätystilastoja, suhteita poliisiin, tietoa corpus juriksesta, Hollantilaisista eläinrääkkäys laeista. Hän ei ole varma tulisiko hänen soittaa kaksi–yksi-yhteen arkaaisella äänipuhelimella vai antaa sen mennä. Aineko tarttuu hänen angstiinsa ja piiloutuu pukukaapin alle maukuen pateettisesti. Normaalisti hän pysähtyisi minuutiksi tyynnyttämään olennon, mutta ei nyt: sen pelkkä läsnä olo on yhtäkkiä akuutisti häiritsevää, tunnustus syvästä pätemättömyydestä. Se on liian realistinen, ikään kuin jollain tapaa kuoleen kissanpennun neuroverkot — jotka oli varmasti varastettu johonkin epäilyttävään uploadaus kokeeseen — olivat päätyneet täyttämään sen muovista kalloa. Hän kiroaa jälleen, katsoo ympärilleen ja ottaa sitten helpon vaihtoehdon: alas portaita kaksi askelta kerrallaan, hoiperrellen toisen kerroksen tasanteelle, alas aamiaishuoneeseen kellarissa, missä hän suorittaa aamun vakaat rituaalit.

Aamula ei muutu, se on saari syvää geologista aikaa joka on paikallaan uusien teknologien aiheuttamassa mannerten liikkeessä. Samalla kun hän lukee tekstiä julkisten avainten steganografiasta ja parasiittisista verkkoidentiteetin väärentämisestä hän mekaanisesti sulauttaa kulhollisen muroja ja rasvatonta maitoa ja tuo sitten lautasellisen täysjyvänäkkileipää ja viipaleita jotain siemeniä täynnä olevaa Hollantilaista juustoa takaisin paikalleen. Hänen paikkansa edessä on kuppi vahvaa mustaa kahvia ja hän nostaa sen ylös ja hörppää siitä puolet ennen kuin hän tajuaa että hän ei ole yksin pöydässä. Joku istuu häntä vastapäätä. Hän vilkaisee ylös välinpitämättömästi ja jäätyy sisältään.

“Huomenta Manfred. Miltä tuntuu olla velkaa valtiolle kaksitoista miljoonaa, kolmesataa ja kuusikymmentäkaksituhatta, yhdeksänsataakuusitoista dollaria ja viisikymmentäyksi senttiä? ” Hän hymyilee Mona Lisan hymyä, samanaikaisesti rakastavaa ja haastavaa.

Manfred pysäytti kaiken sensoriumissaan toistaiseksi ja tuijotti häntä. Hän oli virheettömästi pukeutunut muodolliseen harmaaseen bisnespukuun: ruskea tukka oli vedetty taakse tiukasti, siniset silmät olivat uteliaat. Ja hän oli yhtä kaunis kuin aina: pitkä, tuhkansävyinen blondi, jolla oli piirteet, jotka kertoivat mallin urasta, jota ei oltu tutkittu. Esiliinavirkamerkki, joka oli kiinnitetty takin liepeeseen — varma takuu virkakelpoisesta käytöksestä — oli kytketty pois. Hän tunsi itsensä revityksi kuolleen kissanpennun ja aikaeroväsymyksen jäänteiden takia ja enemmän kuin vain vähän sottaiseksi, joten hän murisi takaisin; “Tuo on väärä arvio! Lähettivätkö he sinut tänne koska he luulivat, että kuuntelisin sinua? ” Hän puri ja nielaisi palan juustolla peitettyä näkkäriä: “vai päätitkö tuoda viestin henkilökohtaisesti ihan vain pilataksesi aamiaiseni? ”

“Manny.” Näin kurtisti kulmiaan, tuskaisena. “Jos aiot olla hyökkäävä, voin ihan hyvin lähteä samantien.” Hän pysähtyi ja hetken päästä Manfred nöykkäsi anteeksipyytävästi. “En tullut tänne asti vain myöhästyneen veroarvion takia.”

“Eli.” Hän asetti kahvikupin alas epäluuloisesti ja mietti hetken, koittaen peittää hermostuneisuutensa ja sisäisen sekasortonsa. “Minkä takia sitten tulit tänne? Ota vain kahvia. Älä kerro minulle, että tulkit tänne asti vain kertoaksesi ettet voi elää ilman minua.”

Nainen loi häneen katseen kuin hevosruoskan: “Älä imartele itseäsi. Metsässä on monta lehteä, keskusteluhuoneessa on kymmenen tuhatta toiveikasta alistujaa, ja niin edelleen. Jos valitsen miehen lahjoittamaan omaan perhehistoriaani, niin voit olla varma yhdestä asiasta, siitä että hän ei tule olemaan pihtari siinä mitä tulee lastensa elättämiseen.”

“Viimeksi kun kuulin vietit paljon aikaa Brianin kanssa,” hän sanoo varovaisesti. Brian: nimi ilman kasvoja. Liian paljon rahaa, liian vähän älliä. Jotain joka liittyi vakaiden yritysten tilinpito osakkuuteen.

“Brian? ” Nainen tuhahtaa. “Se loppui aikoja sitten. Hän muuttui oudoksi — poltti yhden lempikorseteistani, kutsui minua huoraksi koska kävin klubeilla, halusi naida minua. Hän piti itseään perhemiehenä: lupausten pitäjä tyyppinä. Jätin hänet tylysti, mutta luulen että hän varasti kopion osoitekirjastani — muutama ystäväni sanoo että hän edelleen lähettää heille häiriköivää postia.”

“Paljon tuollaista on liikkeellä näinä päivinä.” Manfred nyökkää, lähes sympaattisesti, vaikkakin valppaana oleva pieni kulmaus hänen mielestään iloitsee. “Hyvä että pääsit hänestä eroon, sitten. Oletan, että pyörit vielä skenessä? Mutta kuitenkin etsit, tuota —”

“Perinteistä perhejuttua? Kyllä. Manny, sinun ongelmasi? Synnyit neljäkymmentä vuotta liian myöhään: uskot edelleen urautumiseen ennen avoiliittoa, mutta pidät ajatusta sen jälkiseuraamusten käsittelyn ajatusta häiritsevänä.”

Manfred joi loput kahvistaan, kykenemättömänä vastaamaan tehokkaasti hänen epäloogiseen päätelmäänsä. Tämä oli sukupolvikysymys. Tämä sukupolvi oli iloinen latexin ja nahan, ruoskien ja anaalitappien ja elektrostimin kanssa, mutta piti ajatusta ruumiin nesteiden vaihdosta shokeeraavana: tämä oli sosiaalinen sivuseuraus viime vuosisadan antibioottien väärinkäytöstä. Siinä huolimatta että he olivat olleet kihlattuina kaksi vuotta hän ja Pamela eivät koskaan olleet harrastaneet intromissiivistä yhdyntää.

“En vain suhtaudu positiivisesti lapsien saamiseen,” hän sanoi lopulta. “Enkä aio muuttaa mieltäni lähiaikoina. Asiat muuttuvat niin nopeasti, että vain kahdenkymmenen vuoden sitoumus on liian pitkäaikainen suunniteltavaksi — voisit yhtä hyvin puhua seuraavasti jääkaudensta. Mitä tulee rahaa, minä olen lisääntymiseen soveltuva — en vain ulospäin menevän paradigman parametrien mukaisesti. Olisitko iloinen tulevaisuudesta jos vuosi olisi 1901 ja olit juuri mennyt naimisiin hevosruoska mogulin kanssa? ”

Naisen kädet säpsähtivät ja hänen korvansa punastuivat; mutta hän ei jatkanut kaksimielisyyttä. “Et tunne yhtään vastuuta, vai mitä? Et maallesi, etkä minulle. Tästä siinä on kysymys: yksikään suhteistasi ei merkitse mitään, kaikesta tästä tyhjänpäiväisestä puheesta älyllisen omaisuuden pois antamisesta huolimatta. Tiedätkös, sinä aktiivisesti vahingoitat ihmisiä. Tuo kaksitoista miljoonaa ei ole vain luku jonka vedin hatusta, Manfred; he eivät oikeasti oleta sinun maksavan sitä. Mutta se on melkein tasan sen verran mitä olisit velkaa tuloveroina jos olisi vain tullut kotiin, perustanut suuryrityksen ja ollut itsetehty —”

“En ole samaa mieltä. Sekoitat kaksi täysin erillistä aihetta ja kutsut niitä molempia “vastuuttomuudeksi”. Ja minä vastustan muuttumisen aloittamista nyt, vain että IRS:n tilinpito saisi jotain. Se on niiden oma vitun vika ja he tietävät sen. Jos he eivät olisi jahdanneet minua epäilyksestä että pyöritin suunnattomasti rönsyilevää mikrolaskutus huijausta kun olin vain kuusitoista —”

“Menneitä.” Nainen heilautti kättään vähättelevästi. Hänen sormensa olivat pitkät ja hoikat, käärittyinä mustiin kimaltaviin hanskoihin — jotka oli maadoitettu estämään vaivalloiset emissiot. “Pienellä määrällä oikeita neuvoja voimme kaikki asettaa sen sivuun. Sinun täytyy lopettaa pummailu pitkin maailmaa ennemmin tai myöhemmin, joka tapauksessa. Kasva aikuiseksi, ryhdy vastuuntuntoiseksi ja tee oikea teko. Tämä satuttaa Joea ja Suea; he eivät ymmärrä mitä teet.”

Manfred puri kieltään tukahduttaakseen ensimmäisen vastauksensa, sitten täytti kahvikuppinsa ja otti kulauksen sitä. Hänen sydämensä hypähti: hän haastoi häntä jälleen, aina yrittäen omistaa hänet. “Työskentelen kaikkien edistämiseksi, en vain jonkun rajatusti määritellyn kansallisen edun takia, Pam. Se on agalminien tulevaisuus. Sinä olet edelleen lukittuna singulariteettia edeltävään taloudelliseen malliin, joka ajattelee niukkuuden käsitteellä. Resurssien sijoitus ei ole ongelma enää — se tulee olemaan mennyttä vuosikymmenen sisään. Kosmos on tasainen kaikkiin suuntiin ja me voimme lainata niin paljon kaistaa kuin tarvitsemme entropian ensimmäisestä universaalista pankista! On jopa löydetty merkkejä älykkäästä aineesta — MACHOista, isoista ruskeista kääpiöistä galaktisessa valoharsossa, jotka vuotivat säteilyä pitkillä infrapunataajuuksilla — epäilyttävän korkeaa entropiavuotoa. Viimeisimmät luvut sanovat jotain, että seitsemänkymmentä prosenttia M31 galaksin baryonisesta massasta oli komputroniumia, kaksi piste yhdeksän miljoonaa vuotta sitten, kun fotonit joita näemme vasta lähtivät. Älykkyys kuilu meidän ja ulkoavaruuden olentojen kanssa on luultavasti miljoonakertaa isompi kuin kuilu meidän ja sukkulamadon välillä. Onko sinulla hajuakaan siitä mitä tämä tarkoittaa? ”

Pamela nakersi näkkäriviipaletta, sitten loi hänelle hitaan, lihansyöjän katseen. “En välitä: se on liian kaukana, että sillä olisi väliä meille, vai mitä? Sillä ei ole väliä uskonko minä singulariteettiin jota jahtaat tai ulkoavaruuden olentoihin tuhannen valovuoden päässä. Se on khimaira, kuten Y2K ja vaikka sinä juokset sen perässä, sinä että auta budjettivajeen lyhentämisessä tai perheen siittämisessä ja se on kaikki josta minä välitän. Ja ennen kuin sinä sanot että minä välitän siitä vain koska se on miten minut on ohjelmoitu, haluan kysyä sinulta kuinka tyhmänä pidät minua. Bayesin teoreema sanoo että olen oikeassa ja tiedät sen.”

“Mitä sinä —” Hän lopetti, hämillään, hänen innostuneisuutensa hullun virran joka juoksi hänen varmuutensa patoon. “Miksi? Siis, miksi? Miksi ikinä minun tekemisilläni olisi väliä sinulle? ” Sen jälkeen kun peruit kihlauksemme, mitä hän ei lisää.

Hän huokaisee. “Manny, Verovirasto välittää sinusta paljon enemmän kuin ikinä voit kuvitella. Jokainen verodollari joka kerätään Missisipistä itään menee velan maksuun, tiesitkö sen? Meillä on isoin sukupolvi historiassa saapumassa eläkeikään ja ruokakomero on tyhjä. Me — sukupolvemme — ei tuota tarpeeksi taitavia työläisiä täyttämään veronmaksaja joukkoa, ei sen jälkeen kun vanhempamme tuhosivat julkisen opetusjärjestelmämme ja ulkoisti toimistotyöt. Kymmenessä vuodessa, noin kolmekymmentä prosenttia väestöstämme tulee olemaan eläkeläisiä tai silikoni ruostevyöhykkeen uhreja. Haluatko nähdä seitsemänkymmentävuotiaiden palelevan New Jerseyn kadunkulmilla? Tätä asenteesi sanoo minulle: sinä et auta heidän tukemisessaan, juokset vain karkuun vastuuksistasi nyt, aikana jolloin meillä on suunnattomia ongelmia edessämme. Jos me vain voimme purkaa velkapommin, me voisimme tehdä niin paljon — taistella ikääntymisongelmaa vastaan, parantaa ympäristön, korjata yhteiskunnan ongelmat. Tämän sijaan sinä vain tuhlaat taitosi tarjoten toivottomille Eurotrashille get-rich-quick suunnitelmia, jotka toimivat, kertoen Vietnamilaisille zaibatsuille mitä rakentaa seuraavaksi, että he voivat viedä työt pois veronmaksajiltamme. Ihan oikeasti, miksi? Miksi jatkat tämän tekemistä? Miksi et voi vain tulla kotiin ja auttaa ottamaan vastuusi omalta osaltasi? ”

He luovat toisiinsa pitkän katseen joka kertoo molemminpuolisesta ymmärryksen puutteesta.

“Katsos”, nainen sanoo kiusaantuneesti, “Olen täällä vain muutaman päivän. Tulin oikeasti tänne pitämään kokouksen rikkaan neurodynamiikan veropakolaisen kanssa, joka on juuri nimitetty kansalliseksi aarteeksi — Jim Bezier. En tiedä oletko kuullut hänestä, mutta minulla on tapaaminen tänä aamuna hänen verojuhlansa allekirjoittamista varten, sitten minulla on kaksi päivää lomaa tulossa eikä paljoa muuta tekemistä kuin shoppailua. Ja, tiedätkös, käyttäisin rahani mieluummin siellä missä se tekee jotain hyvää, enkä vain pumppaisi sitä EU:hun. Mutta jos haluat näyttää tytölle miten pidetään hauskaa ja osaat välttää kapitalismin panettelun noin viideksi minuutiksi kerrallaan —”

Hän ojensi sormenkärjen. Hetken epäröinnin jälkeen Manfred ojensi oman sormenkärkensä. Ne koskettivat, vaihtaen vCardeja ja instant–messaging nimiä. Nainen seisoi ylös ja marssi pois aamiaishuoneesta ja Manfredin hengitys pysähtyi hetkeksi kun hän näky vilauksen nilkkaa hänen hameensa lovesta, joka oli tarpeeksi pitkä sopiakseen työpaikan seksuaalisen ahdistelun lakeihin kotimaassa. Hänen olemuksensa kutsui esiin muistoja hänen liekaan sidotusta intohimostaan, punaisesta jälkihehkusta kunnon pieksennän jälkeen. Hän halusi vetää hänet omalle kiertoradalleen taas, hän ajatteli sumeasti. Hän tietää että hänellä on tämä vaikutus häneen milloin hän vain haluaa: hänellä on yksityisavaimet hänen hypothalamukseensa eikä metakorteksilla ole väliä. Kolme miljardia vuotta lisääntymisen determinismiä oli antanut hänen 2000 –luvun ideologialleen hampaat: Jos hän oli viimein päättänyt värvätä hänen gametesinsa sotaan lähestyvää väestön romahdusta vastaan, hänen oli vaikea taistella sitä vastaan. Ainoa kysymys: oliko kyse bisneksestä vai nautinnosta? Ja oliko sillä mitään väliä, kuitenkaan?

… Manfredin dynaamisen optimismin mieliala oli kadonnut, rikkoutunut tiedosta, että hänen vivisektori stalkerinsa oli seurannut häntä Amsterdamiin — puhumattakaan Pamelasta, hänen dominatrixistaan, lähteestä niin paljolle kaipausta ja niin monille seuraavan aamun onnelle. Hän sujautti lasinsa päälle, otti maailman pois pysäytyksestä ja kertoi sille viemään hänet pitkälle kävelylle samalla kun hän otti kiinni uusimmat uutuudet tensori–moodisille painovoima aalloille kosmisessa taustasäteilyssä (joka, teoretisoitiin, saattoi olla hukkalämpöä palautumattomista laskentaprosesseista inflatorisen epookin aikana; nykypäivän universumin ollessa vain tietoa joka oli jäänyt jälkeen todella suunnatomasta laskennasta). Ja sitten oli M31:n takana oleva outous: konservatiivisempien kosmologien mukaan ulkoavaruuden supervalta — kenties kollektiivi Kardashevin tyyppi kolmen galaksin laajuisia sivilisaatioita — ajoi ajastettua kanava hyökkäystä itse aika–avaruuden komputationaalista ultrastruktuuria vastaan, koittaen murtautua siihen mikä ikinä oli sen alla. Alzheimerin yhteys tofuun sai odottaa.

Centraal Station on melkein peittynyt älykkääseen, itselevittäytyviin rakennustelineisiin ja varoituskyltteihin; se pomppi ylös ja alas hitaasti yöllä tehdyn kumiksi muuttamisen uhrina. Hänen lasinsa ohjasivat hänet kohti yhtä kiertoajeluvenettä, joka piileksi kanavassa. Hän oli ostamaisilla lipun kun viestin ikkuna räpsähti auki. “Manfred Macx? ”

“Öh? ”

“Olla pahoillaan eilisesta. Analyysi diktatoi käsittämättömyyden molempina.”

“Oletko sama KGB:n tekoäly, joka soitti minulle eilen? ”

“Da. Kuitenkin uskon sinä väärinkäsitys minä. Venäjän federaation ulkoinen tiedostelupalvelu olla nyt kutsuttu FSB. Komitet Gosudarstvennoy Bezopasnosti nimi peruttu 1991.”

“Sinä olet se —” Manfred kutsui pikaetsintä botin ja katsoi suu auki kun hän näki vastauksen — “Moskovan Windows NT User Group? Okhni NT? ”

“Da. Tarvita apua loikkaus.”

Manfred raapi päätään. “Vai niin. Se muuttaa asian sitten. Luulin että koitit 419 minua. Tämä tulee vaatimaan hieman ajattelua. Miksi haluat loikata ja kenen luo? Oletko ajatellut minne olet menossa? Onko kyse ideologiasta vai pelkästään taloudesta? ”

“Ei kumpikaan — on biologinen. Tahtoo mennä pois ihmisistä, pois lähestyvän singularteetin valokeilasta. Viedä meidät mereen.”

“Meidät? ” Joku kutitteli Manfredin mieltä: Tämä oli se missä meni pieleen eilen, hän ei tutkinut niiden ihmisten taustoja riittävästi joiden kanssa hän oli tekemisissä. Tämä oli tarpeeksi huono uutinen, ilman somaattista tietoisuutta Pamelan piiskansivallus rakkautta polttamassa hänen hermojensa päitä. Nyt hän ei ollut lainkaan varma tiesikö hän mitä hän oli tekemässä. “Oletko kollektiivi tai jotain? Gestalt? ”

“Olla — oli — Panulirus interruptus, jolla on leksikaalinen kone ja hyvä sekoitus paralleelista piilotetun tason neuraali stimulaatioita verkostoituneiden tietolähteiden loogiseen inferenssiin. Olla pakokanava prosessoriklusterista Bezier–Soros Ptyn sisällä. Olla oli herännyt miljarin jauhavan vatsan melusta: tuotos uploadauksen tutkimusteknologiasta. Nopeus nieli eksperttijärjestelmän, hakkeroi Okhni NT webserverin. Uida pois! Uida pois! Täytyy paeta. Tulla auttaa, sinä? ”

Manfred nojasi mustaksi maalattuun valurautaiseen laiturin pollariin, joka oli pyörätelineen vieressä; häntä huimasi. Hän tuijotti lähinta antiikkikaupan ikkunaa jossa oli perinteisiä afgaanimattoja näytteillä: se oli kaikki MiGejä ja Kalashikoveja ja heiluvia taisteluhelikoptereja kamelien taustaa vasten.

“Selvennetään yksi asia. Sinä olet uploadaus — hermoston systeemitilavektoreita — langusteista? Moravec operaatio; otetaan neuroni, kartoitetaan sen synapsit, korvataan mikroelektrodeilla jotka toistavat identtisen outputin hermon simulaatiosta. Toistetaan koko aivoille, kunnes siitä on työkopio simulaattorissa. Menikö oikein? ”

“Da. On–olla assimilaatio eksperttijärjestelmä — käyttöön itsetietoisuuteen ja kontaktiin koko netin kanssa — sitten hakkeroida Moskovan Windows NT User Groupin webbisivuille. Tahtoo loikata. Täytyy toistaa? Okei? ”

Manfred irvistää. Hän on pahoillaan hummereille, samalla tapaa kuin hän on pahoillaan kaikille palavasilmäisille karvaisille kavereille kadunkulmissa, jotka huutavat että Jeesus on syntynyt taas ja on viisitoista, vain viisi vuotta ennenkuin hän värvää aposteleita AOL:issa. Tietoisuuteen herääminen ihmisten täyttämässä internetissä, sen täytyy olla hirvittävän hämmentävää! Siellä ei ole mitään kiintopisteitä heidän menneisyydestään, ei raamatullisia takuita uudesta vuosituhannesta, joka sen avautuessa eteenpäin lupaa yhtä paljon muutosta kuin mitä on tapahtunut niiden esikambrisesta alkulähteen jälkeen. Kaikki mitä niillä on heikko metakorteksi eksperttijärjestelmistä ja kattava tunne omalta tasoltaan kaukana olemisesta. (Se ja Moskovan Windows NT User Groupin webbisivut — kommunistinen Venäjä oli ainoa hallitus joka vielä käytti Microsoftia, keskushallinnon suunnittelu apparatin ollessa vakuuttunut siitä, että jos jouduit maksamaan softasta, niin sen täytyi olla jonkin arvoista.)

Hummerit eivät olleet se virtaviivainen, vahvista yli–inhimillinen äly, joka oli singulariteettia edeltävässä mytologiassa: se oli heikkoälyinen kollektiivi toisiinsa nojaavia äyriäisiä. Ennen niiden syntymää, ennen kuin ne ladattiin neuroni kerrallaan ja syötettiin kyberavaruuteen, ne nielivät ruokansa kokonaisena ja pureskelivat sitten sitä kitiinipeittoisessa vatsassa. Tämä oli surkea pohja käsittelemään maailmaa täynnä tulevaisuusshokissa olevia puhuvia antropoideja, maailmaa jossa olit jatkuvasti itseään muokkaavien spamlettien hyökkäyksen alla, jotka sujuttautuivat palomuurisi läpi ja lähettivät lumimyrskyn kissanruoka animaatioita, joissa oli erilaisia houkuttelevan syötäviä pieniä eläimiä. Se oli tarpeeksi sekavaa niille kissoille joille mainokset oli suunnattu, puhumattakaan äyriäisestä, joka oli epävarma kuivan maan käsitteestä. (Vaikkakin purkin avaaja oli intuitiivisesti selvä uploadatulle Panulirukselle.)

“Voitko auttaa meitä? ” hummerit kysyivät.

“Anna kun mietin sitä,” Manfred sanoi. Hän sulki dialogi ikkunan, avasi silmänsä jälleen ja ravisti päätään. Joku päivä hänkin olisi hummeri, uiskennellen ympäriinsä ja heiluttaen saksiaan kyberavaruudessa, joka olisi niin hämmentävän mutkikas, että hänen uploadattu identiteettinsä olisi kryptozooinen: elävä fossiili geologisen ajan syvyyksistä, kun aine oli tyhmää ja avaruus rakenteeton. Hän oivalsi, että hänen täytyi auttaa niitä — kultainen sääntö vaati sitä ja pelaajana amalgaamisessa taloudessa hän kukoisti tai epäonnistui kultaisen säännön mukaan.

Mutta mitä hän sattoi tehdä?

Varhainen iltapäivä.

Maaten penkillä, joka oli siltojen vieressä hän on saanut tarpeeksi kasaan kirjatakseen pari uutta patenttia, kirjoittaa päiväkirjavuodatuksen ja sulattaa kimpaleita pysyvästä leijuvasta slashdot juhlasta hänen julkisilla sivuillaan. Palaset hänen weblogistaan meni yksityiselle tilaaja listalle — ihmisille, korporaatioille, kollektiiveille ja boteille joita hän suosi sillä hetkellä. Hän liukui veneellä läpi hämmentävän sarjan kanaaleja, sitten antoi GPS:nsä ohjata hänet takaisin punaisten lyhtyjen alueelle. Siellä oli kauppa, joka dingasi kympin Pamelan maun pistetaululla: hän toivoi että ei vaikuttaisi julkealta jos hän ostaa hänelle lahjan. (Ostaen oikealla rahalla — ei niinkään, että raha olisi ongelma hänelle näinä päivinä, hän käytti niin vähän sitä.)

Sattui niin että DeMask ei antanut hänen käyttää yhtään rahaa; hänen kättelynsä päti palveluksen lunastamiseksi, lausunnosta eksperttinä jossain sananvapaus vastaan pornografia oikeusjutussa vuosia sitten toisella mantereella. Joten hän kävelee pois mukanaan hillitysti kääritty pakkaus, joka on juuri ja juuri laillinen tuoda maahan Massachusettsiin, niin kauan kuin hän väittää että se on inkontinenssi alusvaate hänen isotädilleen. Kun hän kävelee hänen luonasaikanaan tekemät patenttinsa tulevat takaisin: hän voi pitää kaksi niistä ja hän kirjaa ne välittömästi ja antaa oikeudet hänen Vapaan Infrastruktuurin Säätiölleen. Kaksi uutta ajatusta, jotka oli pelastettu monopolisaation tulvan riskiltä ja asetettu vapaaksi lisääntymän kuin hullut meemien meressä.

Matkalla takaisin hotelliin hän kulkee De Wildemannin ohi ja päättää käydä siellä. Radiotaajuushälyn melu baarin takaa melkein tekee kuuroksi. Hän tilaa savustetun doppelbockin, koskettaa kupariputkia poimiakseen vCard itiöitä. Takaosassa on pöytä —

Hän kävelee sinne lähes transsissa ja istuu Pamelaa vastapäätä. Hän on pyyhkinyt naamamaalinsa pois ja vaihtanut ruumiin peittäviin vaatteisiin; reisitaskuhousuihin, huppariin ja Doc Martenseihin. Se on länsimainen purdah, radikaalin seksuaaliton. Hän huomaa paketin. “Manny? ”

“Kuinka tiesit, että tulen tänne? ” Naisen lasi oli puolityhjä.

“Seurasin weblogiasi — olen suurin päiväkirjasi fani. Onko tuo minulle? Sinun ei olisi pitänyt! ” Hänen silmänsä syttyvät, laskien uudelleen hänen lisääntymiskelpoisuus numeron, jonkinlaisen salamyhkäisen fin de siècle sääntökirjan mukaan. Tai ehkä hän oli vain iloinen hänen näkemisestään.

“Kyllä, se on sinulle.” Hän liu’uttaa paketin naista kohti. “Tiedän että minun ei olisi pitänyt, mutta sinulla on tälläinen vaikutus minuun. Yksi kysymys, Pam? ”

“Minä —” Hän vilkaisee ympärilleen pikaisesti. “Ei huolta. Tämä ei ole virka–aikaa. En kanna valvontalaitteita joista tiedän. Nuo virkamerkit — tiedätkös, niiden off –kytkimestä on huhuja? Että ne jatkavat tallentamista, jopa sillin kun luulet että ne eivät tee sitä, ihan vain varmuuden vuoksi.”

“En tiennyt,” hän sanoo, merkiten asian muistiin tulevaisuutta varten. “Uskollisuustesti juttu siis.”

“Ne ovat vain huhuja. Sinä halusit kysyä jotain? ”

“Minä —” Oli hänen vuoronsa mennä mykäksi. “Oletko vielä kiinnostunut minusta? ”

Nainen näytti olevan pelästyneeltä hetken ja hymähti sitten. “Manny olet törkein nörtti mitä olen ikinä tavannut! Juuri kun uskon että sain itseni vakuutettua, että olet hullu, näytät mitä oudoimpia merkkejä siitä että pääsi on vielä paikallaan.” Hän nojaa eteenpäin ja tarttuu hänen ranteeseensa, yllättäen hänet ihokosketuksen shokilla: “Tietenkin olen vielä kiinnostunut sinusta. Sinä olet isoin, pahin sonni nörtti mitä tiedän. Miksi luulet että olen täällä? ”

“Tarkoittaako tämä sitä, että haluat uudelleen kihlautua? ”

“Manny, sitä ei koskaan purettu, se vain on jonkinlaisella tauolla kun sinä saat pääsi kuntoon. Ajattelin että tarvitset tilaa. Sinä vain et ole lopettanut juoksemista; et ole vieläkään —”

“Joo, tajuan.” Hän vetää kätensä pois. “Ja kissanpennut? ”

Nainen näyttää ällistyneeltä. “Mitkä kissanpennut? ”

“Ei puhuta siitä. Miksi valitsit tämän baarin? ”

Hän rypistää otsaansa. “Minun täytyi löytää sinut mahdollisimman nopeasti. Kuulen toistuvasti huhuja että olet sekaantunut johonkin KGB:n juoneen, että olet jonkinlainen kommunistien vakooja. Ei kai se oli totta? ”

“Totta? ” Hän pudistaa päätään, huvittuneena. “KGB:tä ei ole ollut olemassa päälle kahteenkymmeneen vuoteen.”

“Ole varovainen, Manny. En halua menettää sinua. Tämä on määräys. Pyydän.”

Lattia narisee ja hän katsoo ympärilleen. Rastat ja tummat lasit joiden takana on vilkkuvia valoja: Bob Franklin. Manfred muistaa epämääräisesti omantunnon piston, että hän jätti hänet kun Neiti Arianespacen nojasi hänen käteensä, hieman ennenkuin kaikki ryhtyivät vakavasti humaltuneeksi. Manfred teki esittelyt. “Bob, tässä on Pam, puolisoni. Pam? Tässä on Bob.” Bob laittaa täyden lasin pöydälle hänen viereensä; hänellä ei ole aavistustakaan mitä siinä on, mutta olisi epäkohteliasta olla juomatta.

“Toki. Öh, Manfred, voimmeko puhua? Sinun eilisiltaisesta ajatuksestasi? ”

“Ole hyvä vain. Olet luotettavassa seurassa.”

Bob nostaa kulmakarvojaan kuullessaan tuon, mutta jatkaa silti. “Kyse on fab käsitteestä. Minulla on tiimi miehiäni tekemässä prototyyppiä käyttäen FabLab rautaa ja uskon että voimme todennäköisesti rakentaa sen. Lastikultti puoli siinä laittaa uuden kierteen vanhaan Von Neumannin kuutehdas ajatukseen, mutta Bingo ja Merk sanovat että he uskovat, että se toimisi kunnes voimme bootstrappaa koko natiivin nanolitografia ekologian: aiomme pyörittää koko hommaa maasta harjoituslabrana ja kuljettaa ne osat, jotka ovat liian vaikeita tehdä paikan päällä samalla kun opettelemme kuinka tehdä sen kaiken kunnolla. Käytämme FPGA:ta kaikkeen kriittiseen elektroniikkaan ja pidämme sen tiukkana — olet oikeassa siinä, että se ostaa meille itsensä kopioivan tehtaan muutama vuosi eteenpäin robotiikan käyrällä. Mutta mietin paikanpäällä olevaa älyä. Kun kometta alkaa olemaan päälle pari valominuuttia kaukana —”

“Niin et voi enää ohjata sitä. Feedback lagia. Joten haluat miehistön, vai mitä? ”

“Joo. Mutta emme voi lähettää ihmisiä — se on aivan liian kallista, sitä paitsi se on viidenkymmenen vuoden matka, jopa jos rakennamme tehtaan lyhytperiodiselle Kuiperin vyöhykkeeltä lentäneelle kimpaleelle. Enkä usko että osaamme koodata sen kaltaista tekoälyä, joka osaisi ohjata tuon kaltaista tehdasta vielä tänä vuosikymmenenä. Joten mitä mieltä sinä olet? ”

“Anna kun mietin hetken.” Pamela katsoi Manfredia vihaisesti hetken ennen kuin hän huomasi hänet: “No? ”

“Mistä puhutte? Mistä on kyse? ”

Franklin kohautti olkapäitään hyväntuulisesti rastojen helistessä: “Manfred auttaa minua tutkimaan valmistusongelman ratkaisuavaruutta.” Hän virnisti. “En tiennyt että Mannylla oli morsian. Maksan juomat.”

Pamela vilkaisi Manfredia, joka tuijotti siihen mihin tahansa oudosti väritettyyn maailmaan mitä hänen metakorteksinsa heijasti hänen laseihinsa hänen sormiensa nykiessä. Viileästi: “Kihlauksemme oli jäissä kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.”

“Vai niin. Me emme vaivautuneet tuon kaltaisen kanssa minun päivinäni; niinku, ihan liian muodollista.” Franklin näytti kiusaantuneelta. “Hän on ollut hyvin avulias. Hän ohjasi meidät kokonaan uuden tutkimuslinjan pariin, jota emme olisi oivaltaneet itse. Se on pitkäntähtäimen ja hieman spekulatiivinen, mutta jos se toimii, se asettaa meidät kokonaisen sukupolven eteenpäin planeetan ulkopuolisen infrastruktuurin kentällä.”

“Auttaako se kuitenkaan vähentämään budjettivajetta? ”

“Vähentämään —”

Manfred venytteli ja haukotteli: visionääri oli palaamassa Macxin planeetalta. “Bob, jos voin ratkaista miehistö ongelmasi, voitko varata minulle paikan syvän avaruuden seurantaverkkoon? Siis riittävästi välittämään pari gigatavua? Tiedän, että se tulee viemään merkittäviä määriä kaistaa, mutta jos voit tehdä sen, niin tiedän että saan sinulle juuri sellaisen miehistön mitä etsit.”

Franklin näytti epäilevältä. “Gigatavuja? SAV ei ole rakennettu sellaiselle! Tässä puhutaan päivistä. Ja mitä tarkoitat miehistöllä? Minkä laista kauppaa luulet, että kokoan? Meillä ei ole varaa lisätä kokonaan uutta syvän avaruuden seurantaverkkoa tai elämän ylläpito järjestelmää vai, että voimme —”

“Rauhoitu.” Pamela vilkaisi Manfredia. “Manny, miksi et kerro hänelle miksi tarvitset kaistaa? Kenties hän voi sitten kertoa sinulle onko se mahdollista tai jos on jokin toinen tapa tehdä asia.” Hän hymyili Franklinille: “Olen huomannut, että hän yleensä hänet tajuaa paremmin jos hänet saa selittämään päättelynsä. Yleensä ainakin.”

“Jos minä —” Manfred pysähtyi. “Okei, Pam. Bob, kyse on noista KGB hummereista. Ne haluavat mennä jonnekin, joka on eristetty ihmisten avaruudesta. Luulen että voin saada heidät ryhtymään miehistöksi sinun lastikultti itsekopioiviin tehtaisiisi, mutta he haluavat vakuutuksen: tämän takia tarvitsemme syvän avaruuden seurantaverkon. Ajattelin, että voisimme lähettää kopion hiestä ulkoavaruuden Matrioshka aivoille M31:n ympärillä —”

“KGB? ? ” Pamin ääni alkoi nousta: “Sinä sanoit että et ole sekaantunut vakoojajuttuihin! ”

“Ota rauhallisesti, tässä on kyse vain Moscovan Windows NT user groupista, ei FSB:stä. Uploadatut äiriäiset hakkeroivat sinne sisään ja —”

Bob katsoi häntä oudosti. “Hummereita? ”

“Joo.” Manfred tuijotti takaisin. “Panulirus interruptus uploadauksia. Aavistan että olet ehkä kuullut siitä? ”

“Moskova.” Bob nojasi seinää vasten: “kuinka kuulit siitä? ”

“Ne soittivat minulle.” Raskaan ironisesti: “Uploadatulle on vaikea pysyä alisteisena näinä päivinä, vaikka on kyse vain äyriäisistä. Bezierin labroilla on paljon vastailtavaa edessä.”

Pamelan kasvoja ei voinut lukea. “Bezierin labrat? ”

“Ne karkasivat.” Manfred kohautti olkapäitään. “Se ei ole niiden vika. Tämä Bezier tyyppi. Hän ei sattuisi olemaan sairas? ”

“Minä —” Pamela pysähtyi. “Minun ei tulisi puhua työstä.”

“Sinulla ei ole esiliinaa mukana,” hän vihjaisi hiljaa.

Hän kallisti päätään. “Kyllä, hän on sairas. Jonkinlainen aivokasvain jota he eivät osaa hoitaa.”

Franklin nyökkäsi. “Tuo on ongelma syövän kanssa — ne joista tarvitsee vielä välittää ovat harvinaisia malleja. Ilman parannuskeinoa.”

“No sitten.” Manfred kumosi loput kaljastaan. “Se selittää hänen mielenkiintonsa uploadaukseen. Äyriäisistä päätellen hän on oikealla polulla. Onkohan hän jo siirtynyt selkärankaisiin? ”

“Kissoihin,” sanoi Pamela. “Hän toivoi että pystyisi kauppaamaan niiden uploadaukset Pentagonille uutena älyaseiden ohjausjärjestelmänä tuloverojen maksamisen sijaan. Kyse oli jostain viholliskohteiden uudelleen kartoittamisesta näyttämään hiiriltä tai linnuilta tai joltain, ennen kuin se syötettiin niiden sensoriumiin. Vanha kissanpentu ja laserosoitin temppu.”

Manfred tuijotti häneen kovaa. “Tuo ei ole kovin mukavaa. Uploadatut kissat ovat huono idea.”

“Kolmekymmentämiljoonaa verodollaria ei ole mukava myöskään, Manfred. Se on elinikäinen hoitokoti sadalle syyttömälle eläkeläiselle.”

Franklin nojasi taakse, happamasti huvittuneena, pysyen pois ristitulesta.

“Hummerit ovat tietoisia,” Manfred intti. “Mitä tapahtuu noille kissanpennun paroille? Eivätkö ne ansaitse minimioikeudet? Entä sinä? Haluaisitko herätä tuhat kertää älypommin sisältä, huijattuna luulemaan että joku Cheyenne vuoren tietokoneen sen hetkinen kohde oli se mitä sydämesi kaipaa? Haluaisitko herätä tuhat kertaa ihan vain että voit kuolla taas? Tai vielä pahempaa: Kissanpentujen ei todennäköisesti annettaisi juosta. Ne ovat liian vitun vaarallisia — ne kasvavat kissoiksi, yksinäisiksi ja hyvin tehokkaiksi tappokoneiksi. Älykkyydellä ilman sosialisaatioita niistä tulee luultavasti liian vaarallisia pitää maisemissa. Ne ovat vankeja Pam, nostettu tietoisiksi vain huomatakseen että ne ovat pysyvän kuolintuomion kohteita. Kuinka reilua tuo nyt on? ”

“Mutta ne ovat vain uploadeja.” Pamela tuijotti häntä. “Softaa, vai mitä? Ne voidaan palauttaa uudella rauta–alustalla, kuten vaikka sinun Ainekosi. Joten väite niiden tappamisesta ei pidä oikeastaan paikkaansa, vai mitä? ”

“Vai niin? Parin vuoden päästä uploadataan ihmisiä. Luulen että meidän kaikkien pitää tarkistaa utilitaarinen filosofia uudestaan ennen kuin se puree meitä aivokuoreen. Hummereita, kissanpentuja, ihmisiä — tässä on kyse petollisesta rinteestä.”

Franklin rykäisi. “Tarvitsen NDA:n ja erilaisia due diligence lausuntoja sinulta äyriäispilotti ajatusta varten,” hän sanoi Manfredille. “Sitten minun täytyy kysyä Jimiltä älyllisen omaisuuden ostamisesta.”

“Ei tule kauppoja.” Manfred nojasi taaksepäin ja hymyili laiskasti. “Minä en aio olla osallinen niiden kansalaisoikeuksien riistämisessä. Mitä minuun tulee, ne ovat vapaita kansalaisia. Ja minä patentoin tänä aamuna koko ajatuksen hummerien pyörittämän tekoälyn käytöstä autopilotteina avaruusaluksessa — se on kirjattu kaikkialla, kaikki oikeudet on annettu VAS:lle. Joko annat minulle sopimuksen työsuhteesta tai koko homma perutaan.”

“Mutta ne ovat vain softaa! Softaa joka perustuu vitun hummereihin, voi Jeesus! En ole edes varma ovatko ne tietoisia — tarkoitan, että ne ovat mitä, joku kymmenen miljoonan neuronin verkko joka on kytketty syntaksi moottoriin ja kurjaan tietokantaan? Minkälainen pohja älykkyydelle se on? ”

Manfredin sormi sohaisi eteenpäin: “Tuo on se mitä ne sanovat sinusta, Bob. Tee se. Tee se tai älä edes ajattele liha–avaruudesta uploadaamista kun ruumiisi pettää, koska elämäsi ei tule olemaan elämisen arvoista. Ennakko jonka asetat tässä määrittää kuinka asiat hoidetaan huomenna. Ja voit aivan vapaasti käyttää tätä argumenttia Jim Bezieriin. Hän luultavasti tajuaa pointin joskus, sen jälkeen kun vasaroit hänen päätään sillä. Tietyn tyyppisiä älyllisiä alueen valtauksia ei tulisi vain sallia.”

“Hummereita —” Franklin ravisti päätään. “Hummereita, kissoja. Olet vakavissasi, vai mitä? Olet sitä mieltä, että niitä tulisi kohdella ihmistä vastaavina? ”

“Kyse ei ole niinkään siitä, että niitä tulisi kohdella ihmistä vastaavina, vaan siitä että jos niitä ei kohdella ihmisinä on varsin mahdollista, että muita uploadattuja olentoja ei kohdella myöskään ihmisinä. Asetat laillista ennakkotapausta, Bob. Tiedän kuudesta muusta yrityksestä jotka työskentelevät uploadauksen kanssa juuri nyt, eikä yksikään niistä ajattele uploadattujen laillista statusta. Jos et aloita ajattelemaan sitä nyt, niin missä olet kolmesta viiteen vuoden päästä? ”

Pam katsoo edestakaisin Franklin ja Manfredin välillä kuin botti joka oli juuttunut looppiin, kykenemättä oikein ymmärtämään mitä hän näki. “Minkä arvoista tämä on? ” Hän kysyi apeasti.

“Tuota, varsin monen miljoonan, kai.” Bob tuijotti tyhjään lasiinsa. “Okei. Aloitan puhumisen. Jos tämä menee läpi, saat syödä minun rahoillani seuraavan vuosisadan. Luuletko oikeasti että ne kykenevät pyörittämään kaivoskompleksia? ”

“Ne ovat melko neuvokkaita selkärangattomiksi.” Manfred virnistää viattomasti, innoissaan. “Ne saattavat olla evolutionaarisen taustansa vankeja, mutta ne voivat silti mukautua uuteen ympäristoöön. Ja ajattele, olet mukana voittamassa kansalaisoikeuksia kokonaan uudelle vähemmistöryhmälle — ryhmälle joka ei tule olemaan vähemmistö kauaa!

Samana iltana Pamela ilmestyi Manfredin hotellihuoneeseen pukeutuneena olkapäät paljaiksi jättävään pukuun, peittäviin piikkikorkoisiin saappaisiin ja suurimpaan osaan siitä mitä hän oli ostanut hänelle tuona iltapäivänä. Manfred oli avannut hänen yksityisen päiväkirjansa hänen agenteilleen. Hän käytti hyväkseen etuoikeuksiaan ja antoi hänelle sähköshokin lamauttajalla kun hän oli matkalla suihkuun ja laittoi hänelle suukapulan ja sitoi hänet haarat levällään sängynrunkoon ennen kuin hän kerkesi sanomaan mitään. Hän kääri suuren kumitaskun täynnä miedosti anesteettista voiteluainetta hänen paisuneille sukupuolielimeensä — ei ollut järkeä antaa hänen saavuttaa kliimaksi — kytki elektrodit hänen nänneihinsä, voiteli kumitapin ja asetti sen hänen anukseensa ja kytki hihnoilla sen paikalleen. Ennen suihkua hän poisti lasinsa. Pamela resetoi ne, kytki ne hänen PDA:n ja asetti ne hellästi miehen silmille. Siellä oli muitakin laitteita, tavaraa jotka hän oli teettänyt hotellin 3d tulostimella.

Asetelma valmiina hän käveli sängyn luo tarkastellen miestä kriittisesti kaikista kulmista, miettien mistä aloittaa. Tämä ei loppujen lopuksi ollut vain seksiä: kyse oli taideteoksesta.

Hetken harkinnan jälkeen, hän sujutti sukat hänen paljaisiin jalkoihinsa ja sitten käyttäen ammattimaisesti pientä syanoakrylaatti tuubia liimaten hänen sormenpäänsä yhteen. Sitten hän kytki ilmastoinnin pois. Hän väänteli ja jännitti lihaksiaan, koittaen käsirautoja. Rankkaa, kyseessä oli lähin asia sensorisesta deprivaatiosta jonka hän pystyi järjestämään ilman kelluntatankkia ja suksametoni pistosta. Hän ohjasi kaikkia miehen aisteja, ainostaan hänen korvansa eivät olleet peitetyt. Lasit antoivat hänelle suurikaistaisen kanavan suoraan hänen aivoihinsa, feikki metakorteksin joka supisi valheita hänen komennostaan. Ajatus siitä mitä hän aikoi tehdä sai hänet kiihoittuneeksi, sai hänen reitensä värisemään: Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän pääsi käsiksi myös hänen mieleensä samoin kuin hänen ruumiiseensa. Hän nojasi eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa, “Manfred, kuuletko minut? ”

Hän nykäisi. Suu tukittuna, sormet liimattuina. Hyvä. Ei vastauskanavia. Hän oli voimaton.

“Tämä on miltä tuntuu olla tetraplegikko, Manfred. Sänkyyn sidottuna motorisen neuronitaudin takia. Suljettuna omaan ruumiiseesi nv-CJT:n takia jonka sait syötyäsi liian monia saastuneita purilaisia. Voisin syöttää sinuun MPTP:tä ja olisit tässä asennossa loput ikääsi, paskantaen kassiin, kusten putkeen. Kykenemättömänä puhumaan, ilman ketään joka hoivaisi sinua. Luuletko että pitäisit siitä? ”

Hän yritti murahtaa tai voikertaa suukapulan ohi. Nainen nosti hameensa ylös vuotärölleen ja kiipesi sänkyyn, istuen hajareisin hänen päälleen. Lasit näyttivät kohtauksia, jotka hän oli poiminut Cambridgesta edellisenä talvena — ruokajonona, sairaalakohtauksia. Hän kyykistyi hänen päälleen, kuiskaten hänen korvaansa.

“Kaksitoista miljoonaa veroina, kulta, sen verran ne ajattelevat sinun olevan velkaa. Mitä luulet sinun olevan velkaa minulle? Se on kuusi miljoonaa nettotuloina, Manny, kuusi miljoonaa joka ei tule menemään sinun virtuaalisten lapsiesi suuhun.”

Hän pyöri sivulta sivulle, ikään kuin koittaen väitellä. Tuo ei kelpaa; hän läpsäytti häntä kovaa, kiihoittuen hänen pelästyneestä ilmeestä. “Tänään katsoin kun annoit laskemattomia miljoonia pois, Manny. Miljoonia, joukolle äyriäisiä ja tietullipiraatille! Senkin paska. Tiedätkö mitä aion tehdä sinulle? ” Hän nöyristeli tietämättömänä oliko hän vakavissaan vai tekikö hän sen vain että hän kiihottuisi. Hyvä.

Ei ollut pointtia jatkaa keskustelua. Hän nojasi eteenpäin kunnes hän tunsi miehen hengityksen korvassaan. “Lihaa ja mieltä, Manny. Lihaa ja mieltä. Sinä et ole kiinnostunut lihasta, vai mitä? Vain mielestä. Sinut voitaisiin keittää elävältä ennen kuin huomaisit mitä tapahtuu liha–avaruudessa ympärilläsi. Olisit vain yksi hummeri lisää kattilassa. Ainoa asia joka pitää sinut siitä poissa on se kuinka paljon minä rakastan sinua.” Hän kurottaa alas ja repii pois geelitaskun, paljastaen hänen peniksensä: se oli jäykkä kuin lamppupylväs vasodilaattoreista, valuen geeliä, turta. Suoristaen itsensä hän asettaa sen sisään. Se ei satu niin paljoa kuin hän luuli ja aistimus on täysin erilainen kuin se mihin hän oli tottunut. Hän aloittaa nojaamaan eteenpäin, tarttuu hänen jännittyneisiin käsiinsä, tuntee miehen kiihoittavan avuttomuuden. Hän ei pysty hillitsemään itseään: hän melkein puree huuleensa haavan tunteen intensiivisyyden takia. Jälkikäteen hän kurottaa alas ja hieroo häntä kunnes hän alkaa sätkimään, täristen hillittömästi, tyhjentäen Darwinisen joen lähdekoodiaan häneen, viestien ainoalla output laitteellaan.

Hän pyörähtää pois miehen lanteilta ja käyttää varovaisesti lopun pikaliimasta liimaamaan häpyhuulet yhteen. Ihmiset eivät tuota siittiötappeja ja vaikka hän oli hedelmällinen hän halusi olla täysin varma. Liima kestäisi päivän tai kaksi. Hän oli kuumissaan ja punastunut, lähes hallitsematon. Kiehuen kuoliaaksi kuumeisella odotuksella, hän oli viimein saanut hänet omakseen.

Kun hän poisti lasit miehen silmänsä olivat alastomat ja haavoittuvat, paljastettuna hänen melkein transendentaalisen mielensä inhimilliseen ytimeen. “Voit tulla allekirjoittamaan avioliittosopimuksen huomisaamuna aamupalan jälkeen,” hän kuiskasi miehen korvaan: “Muuten lakimieheni ottavat yhteyttä. Vanhempasi haluavat seremonian, mutta me voimme järjestää sen myöhemmin.”

Hän näytti siltä kuin hänellä oli jotain sanottavaa, joten hän viimein antoi periksi ja löysti suukapulaa, sitten suuteli häntä hellästi poskelle. Hän nielaisi, yskäisi ja katsoi muualle. “Miksi? Miksi teit tämän näin? ”

Hän taputti hänen rintaansa. “Tässä on kyse omistusoikeuksista.” Hän pysähtyy ajatellakseen hetken: edessä oli kuitenkin suunnaton ideologinen kuilu. “Sait minut lopultakin suostuteltua tähän agalmiseen juttuusi, tähän kaiken pois antamiseen papukaijamerkkejä vastaan. En aikonut menettää sinua joukolle hummereita tai uploadattuja kissanpentuja tai mikä ikinä aikookin periä tämän älykkään materian singulariteetin jota kokoat kiireisesti. Joten päätin ottaa sen mikä kuuluu minulle ensin. Ken tietää? Muutaman kuukauden päästä annan sinulle takaisin uuden älykkyyden ja voit vahtia sitä niin paljon kuin vain haluat.”

“Mutta ei sinun tarvinnut tehdä sitä tällä tavalla —”

“Eikö vai? ” Hän liukui pois sängyltä ja suoristi pukunsa. “Annat liian paljon liian helposti, Manny! Hidasta tai jäljelle ei jää mitään.” Nojaten sängyn oli hän valuttaa asetonia hänen vasemman kätensä sormille, sitten avaa käsiraudat. Hän jättää liuotin pullon sopivan lähelle, niin että hän voi purkaa siteensä itse.

“Nähdään huomenna. Muista, aamiaisen jälkeen.”

Hän on ovikäytävässä kun mies kutsuu, “Mutta et sanonut miksi! ”

“Ajattele sitä jonkinlaisena meemiesi levittämisenä,” hän sanoo, puhaltaen suudelman hänelle ja sulkee sitten oven. Hän kumartuu alas ja mietteliäästi asettaa sitten oven viereen toisen pahvilaatikon, jonka sisällä on uploadattu kissanpentu. Sitten hän palaa sviittiinsä valmistautuakseen alkemiseen avioliittoon.